Oivalluksia meren rannalla

 Olen nelijalkaisen kanssa joka–aamuisella kävelylenkillämme meren rannalla. Aurinkoinen aamu ja peilityyni meri. Kalastajat näyttävät kokevan verkkojaan ja muutama veneilijä kiitää ulapalla nauttien alkusyksyn viimeisistä hienoista, lähes kesäisistä ilmoista vesillä. Heittelen noutajalle keppiä veteen ja siinä touhutessamme tulee minulle ennestään tuntematon keski-ikäinen pariskunta juttelemaan. Ovat kyläilemässä Suulisniemessä asuvalla ystävällään, asuvat itse Tuusulanjärven rannalla Järvenpäässä. Ihastelevat kaunista metsäämme ja upeaa kävelyreittiämme meren rannalla.

”Onpa teillä hieno kylä, täällä näkee vielä noita vanhanajan piharakennuksiakin ja pihapiirit ovat niin aitoja.” ”Tarkoitatte varmaankin noita meidän puuliitereitä, jotka ovat lähes joka talon pihalla tallella täällä Suulisniemessä”, vastaan. ”Kyllä, kyllä”, vastaa rouva ja jatkaa: ”tuollaisia ei enää näe meilläpäin missään. Pääkaupunkiseudulla ja sen lähiympäristössä kaikki asuinalueet ovat niin samankaltaisia ja uudisrakennettuja, ettei niissä enää ole tällaisia pihapiirejä niin kuin täällä.”

 Olen tietysti Suulisniemessä kasvaneena iloinen kotikyläni saamasta positiivisesta huomiosta. Keskustelukumppanini osasivat kyllä keskustelun aloituksen ja näin lupaavalle aloitukselle jatkoa tietysti seurasi.  Matkalaiset saivat loppujen lopuksi mukaansa meidän ”aidosta pihapiiristämme” raparperia, omenia ja karviaismarjoja kotiin tuomisiksi, ihan vaan siksi, että olivat niin mukavia ihmisiä. Sainpa vielä kiitoksetkin heiltä sähköpostiini ja totesin jälleen kerran, miten hienoa tavata ihmisiä, joilla on sydämen sivistystä.

Tämä lyhyt kohtaaminen antoi paitsi miellyttävän keskusteluhetken, myös minulle tärkeän arkipäivän oivalluksen: ”Näin siis ulkopaikkakuntalaiset ruuhkasuomesta näkevät (ne, jotka kykenevät näkemään) meidän pienen, ”tehtaan varjossa” syntyneen ja kasvaneen kotikylämme jo mielestäni paikoin hiukan ränsistyneenkin olemuksen. Mielenkiintoista. Samalla kun olin otettu kehuista ja ”alkuperäiskulttuurimme” arvostuksesta, tietoisuus kotikylämme romanttisen viehätyksen todellisista syistä saivat vähän myös nauruhermoni nykimään. Mutta eihän toteamus kotikyläni olemuksesta oikeastaan ollut lainkaan koomista, päinvastoin. Se on täyttä totta, mehän olemme täällä Kotkan itälaidalla melko autenttisia ja oppineet elämään kaupungin herrojen liikaa häiritsemättä, niin hyvässä kuin pahassa.

Pitkään elimme ilman vesijohtoja, ne saimme 70-luvulla, kun kylämme asemakaavoitettiin ja teitä samalla levennettiin. Se oli tietysti hyvä juttu, vaikka saattoikin silloin joitain taloja/sukuja kirpaista, kun oli luovuttava tontista tai sen osasta kehityksen eteen. Silloin kehitystä oli ulkovessasta siirtyminen sisävessoihin ja pihakaivoista vesi- ja viemäriverkostoihin. 

 Sen jälkeen täällä onkin saatu olla enemmän tai vähemmän omissa oloissamme. Tai, mistä minä sen oikeastaan tiedän, kertokaa te suuliskalaiset minulle, kun itse olen asunut muualla viimeiset 30 vuotta.  Joka tapauksessa, tänne palatessani oli paljon ennallaan, silti paljon oli myös muuttunut. On niitä vanhoja pihapiirejä jäljellä, mutta myös uusia taloja ja uusi sukupolvi alkaa pian olla valloittanut kotikylän. Uusia laitureita oli ilmestynyt suuri määrä, koska tietysti nousukausi oli lisännyt myös elintasoa ja veneitäkin. Päätie oli kyllä rapautunut jo aika kehnoon kuntoon, on sitä näytty sittemmin paikkailevan, mutta kyllä on vielä suuliskalaisten valittava ne vahvemmat renkaat alle. ”Ne kaupungin herrat” olivat antaneet meidän ilmeisesti olla aika rauhassa suurimman osan ajasta.

 Kylämentaliteetti on kyllä ajan mukana muuttunut. Olemme nykyisin itsekkäämpiä, vähemmän yhteisöllisiä. Välinpitämättömyys on lisääntynyt, oma tontti ja piha ovat tärkein. Nousukausi on ollut helppoa elämää. Parhaassa vedossaan olevalla kolmikymppisten sukupolvella ei ole enää edes hämärää muistikuvaa niistä 60-luvun ulkovessa-ajoista. No, eipä niissä paljon nostalgiaa olekaan, eikä kukaan tosissaan kaipaa talvipakkasella ja pimeällä etsiytyä pihan perälle taskulampun avulla.

 On kylässämme vielä muutamia henkilöitä vielä siitäkin sukupolvesta, joka muistaa Sunilan tehtaan alkuajat, tehtaanjohtaja Kantolan ja hänen poikansa, joka hoiti ambulanssia ja kuljetuksia. Kantolan poika oli 85-vuotiaan ystäväni kertoman mukaan ”oikeastaan aika hyvä mies”, ajoi kerran pikkulapsen ja äidin talvipakkasella Helsinkiin erikoislääkärille, kun bussimatka kylmässä linja-autossa olisi ollut liian kova koettelemus. Osoitti sosiaalista vastuuntuntoa, sydämen sivistystä sekin. Sama naapurini ja ystäväni kertoilee minulle miten pienissä hellahuoneissa elettiin lapsiperheen kanssa. Isä tuli yövuorosta tehtaalta ja äiti otti lapset mukaansa ja lähti mummolaan, että isä sai levätyksi siinä ainoassa huoneessa, joka perheellä oli käytettävissä. Arvokkaita tiedon murusia arkipäivästä, joka on jo mennyt. Nyt 85-vuotias ystäväni elää tiukasti ajan hengessä, tietokone tuli taloon muutama vuosi sitten, kun ”ajattelin, että puhuvat niin siitä Internetistä, että jos vähän tutustuisin siihen ” ja nyt ystäväni surffailee Internetissä talonsa vinttikamarissa.  

Nyt ollaan konkreettisia jäähyväisiä tekemässä tehtaiden ja patruunoiden ajalle. Ennen olivat Ahlströmit ja Sunilat ja muut. Nyt ei enää mitään niistä. Ahlström on jo aikaa sitten jättänyt meidät, tehnyt tulosta, kunnes se ei enää riittänyt voittotavoitteiden noustessa.  Enää on kuitulasitehdas pyörimässä - jotenkuten. Nyt yhtiö haluaa myydä jäljelle jääneet maa-alueet mahdollisimman hyvällä hinnalla. Heillä on siihen oikeus, sanoi minulle eräs johtavista virkamiehistämme. Kyllä, omistajilla on oikeus myydä maansa, mutta harvemmin kaavoittajat kaavoittelevat yksityismaita, jotta omistaja saisi myytyä maansa paremmalla hinnalla. Useimmiten maat ostetaan ensin kaupungille ja kaavoitetaan sitten. Näin toimitaan, jos tehdään kaupungin kannalta fiksuja kauppoja, tietty. En varmaankaan saisi uutta kaavaa tontilleni teetettyä kaupungilla sillä perusteella, että voisin sen avulla rakennuttaa korkean linnan ja myydä sekä linnan että tonttini kalliimmalla hinnalla. Hmm. Olisiko jo aika luopua patruunoiden miellyttämiskulttuurista, täällä kuolleiden tehtaiden varjossa.

 

Meri ja rannat ovat aina tarjonneet meille lohtua, kun maailma on murjonut ja on palattu kotiin.  Meren aalloista, kävelystä rantahiekalla, myrskyllä tai tyvenellä, on taas saanut uutta voimaa ja mielen tyyntymään. Se on asia, joka ei ole mihinkään muuttunut, eikä muutu. Luonto antaa meille tyyneyttä ja mielenrauhaa. Minulle, pakanalle, lähimetsämme ja merenrantamme on kirkkoni, jonka alttaritaulu on kurttuinen ja lähes pystyyn kuivunut mänty vasten aavaa ulappaa. Sitä jaksan katsella aina uudestaan ja uudestaan, kuunnella aaltoja ja tuntea olevani kotona.

 Useimmiten on niin, että jokin on meitä niin lähellä ja niin tuttua, ettemme osaa sitä arvostaa riittävästi, ennen kuin olemme sen jo menettäneet tai, ennen kuin joku ulkopuolinen toteaa, että onpa sinulla täällä hieno paikka asua. Yritetään yhdessä olla kotipaikkamme arvoisia ja pitää kiinni siitä, mikä on arvokasta ja ainutlaatuista. Niin kuin luonto sellaisena kuin se on.  Sitä tarvitsevat niin johtajat, duunarit, yrittäjät, työttömät, lapset kuin aikuisetkin voidakseen hyvin. Meidän yhteinen kansalaisvelvollisuutemme on vaalia sitä, ei hävittää.

 Tarja Bohm

Diplomikielenkääntäjä, Artenomi (AMK),
paljasjalkainen suuliskalainen ja paluumuuttaja 2008
 (kirjoitettu jo aikaa sitten – 4.9.2009 - en muista tuliko julkaistua...Tarja Bohm)