Olen
nelijalkaisen kanssa joka–aamuisella kävelylenkillämme meren rannalla.
Aurinkoinen aamu ja peilityyni meri. Kalastajat näyttävät kokevan verkkojaan ja
muutama veneilijä kiitää ulapalla nauttien alkusyksyn viimeisistä hienoista,
lähes kesäisistä ilmoista vesillä. Heittelen noutajalle keppiä veteen ja siinä
touhutessamme tulee minulle ennestään tuntematon keski-ikäinen pariskunta
juttelemaan. Ovat kyläilemässä Suulisniemessä asuvalla ystävällään, asuvat itse
Tuusulanjärven rannalla Järvenpäässä. Ihastelevat kaunista metsäämme ja upeaa kävelyreittiämme
meren rannalla.
”Onpa
teillä hieno kylä, täällä näkee vielä noita vanhanajan piharakennuksiakin ja
pihapiirit ovat niin aitoja.” ”Tarkoitatte varmaankin noita meidän puuliitereitä,
jotka ovat lähes joka talon pihalla tallella täällä Suulisniemessä”, vastaan.
”Kyllä, kyllä”, vastaa rouva ja jatkaa: ”tuollaisia ei enää näe meilläpäin
missään. Pääkaupunkiseudulla ja sen lähiympäristössä kaikki asuinalueet ovat
niin samankaltaisia ja uudisrakennettuja, ettei niissä enää ole tällaisia
pihapiirejä niin kuin täällä.”
Olen
tietysti Suulisniemessä kasvaneena iloinen kotikyläni saamasta positiivisesta
huomiosta. Keskustelukumppanini osasivat kyllä keskustelun aloituksen ja näin
lupaavalle aloitukselle jatkoa tietysti seurasi. Matkalaiset saivat loppujen lopuksi mukaansa
meidän ”aidosta pihapiiristämme” raparperia, omenia ja karviaismarjoja kotiin
tuomisiksi, ihan vaan siksi, että olivat niin mukavia ihmisiä. Sainpa vielä
kiitoksetkin heiltä sähköpostiini ja totesin jälleen kerran, miten hienoa
tavata ihmisiä, joilla on sydämen sivistystä.
Tämä
lyhyt kohtaaminen antoi paitsi miellyttävän keskusteluhetken, myös minulle
tärkeän arkipäivän oivalluksen: ”Näin siis ulkopaikkakuntalaiset ruuhkasuomesta
näkevät (ne, jotka kykenevät näkemään) meidän pienen, ”tehtaan varjossa”
syntyneen ja kasvaneen kotikylämme jo mielestäni paikoin hiukan ränsistyneenkin
olemuksen. Mielenkiintoista. Samalla kun olin otettu kehuista ja
”alkuperäiskulttuurimme” arvostuksesta, tietoisuus kotikylämme romanttisen
viehätyksen todellisista syistä saivat vähän myös nauruhermoni nykimään. Mutta
eihän toteamus kotikyläni olemuksesta oikeastaan ollut lainkaan koomista,
päinvastoin. Se on täyttä totta, mehän olemme täällä Kotkan itälaidalla melko
autenttisia ja oppineet elämään kaupungin herrojen liikaa häiritsemättä,
niin hyvässä kuin pahassa.
Pitkään
elimme ilman vesijohtoja, ne saimme 70-luvulla, kun kylämme asemakaavoitettiin
ja teitä samalla levennettiin. Se oli tietysti hyvä juttu, vaikka saattoikin
silloin joitain taloja/sukuja kirpaista, kun oli luovuttava tontista tai sen
osasta kehityksen eteen. Silloin kehitystä oli ulkovessasta siirtyminen
sisävessoihin ja pihakaivoista vesi- ja viemäriverkostoihin.
Sen
jälkeen täällä onkin saatu olla enemmän tai vähemmän omissa oloissamme. Tai,
mistä minä sen oikeastaan tiedän, kertokaa te suuliskalaiset minulle, kun
itse olen asunut muualla viimeiset 30 vuotta. Joka tapauksessa, tänne palatessani oli paljon
ennallaan, silti paljon oli myös muuttunut. On niitä vanhoja pihapiirejä
jäljellä, mutta myös uusia taloja ja uusi sukupolvi alkaa pian olla
valloittanut kotikylän. Uusia laitureita oli ilmestynyt suuri määrä, koska
tietysti nousukausi oli lisännyt myös elintasoa ja veneitäkin. Päätie oli kyllä
rapautunut jo aika kehnoon kuntoon, on sitä näytty sittemmin paikkailevan,
mutta kyllä on vielä suuliskalaisten valittava ne vahvemmat renkaat alle. ”Ne
kaupungin herrat” olivat antaneet meidän ilmeisesti olla aika rauhassa
suurimman osan ajasta.
Kylämentaliteetti
on kyllä ajan mukana muuttunut. Olemme nykyisin itsekkäämpiä, vähemmän
yhteisöllisiä. Välinpitämättömyys on lisääntynyt, oma tontti ja piha ovat
tärkein. Nousukausi on ollut helppoa elämää. Parhaassa vedossaan olevalla kolmikymppisten
sukupolvella ei ole enää edes hämärää muistikuvaa niistä 60-luvun
ulkovessa-ajoista. No, eipä niissä paljon nostalgiaa olekaan, eikä kukaan tosissaan
kaipaa talvipakkasella ja pimeällä etsiytyä pihan perälle taskulampun avulla.
On
kylässämme vielä muutamia henkilöitä vielä siitäkin sukupolvesta, joka muistaa
Sunilan tehtaan alkuajat, tehtaanjohtaja Kantolan ja hänen poikansa, joka hoiti
ambulanssia ja kuljetuksia. Kantolan poika oli 85-vuotiaan ystäväni kertoman
mukaan ”oikeastaan aika hyvä mies”, ajoi kerran pikkulapsen ja äidin
talvipakkasella Helsinkiin erikoislääkärille, kun bussimatka kylmässä
linja-autossa olisi ollut liian kova koettelemus. Osoitti sosiaalista
vastuuntuntoa, sydämen sivistystä sekin. Sama naapurini ja ystäväni kertoilee
minulle miten pienissä hellahuoneissa elettiin lapsiperheen kanssa. Isä tuli
yövuorosta tehtaalta ja äiti otti lapset mukaansa ja lähti mummolaan, että isä
sai levätyksi siinä ainoassa huoneessa, joka perheellä oli käytettävissä.
Arvokkaita tiedon murusia arkipäivästä, joka on jo mennyt. Nyt 85-vuotias
ystäväni elää tiukasti ajan hengessä, tietokone tuli taloon muutama vuosi
sitten, kun ”ajattelin, että puhuvat niin siitä Internetistä, että jos vähän
tutustuisin siihen ” ja nyt ystäväni surffailee Internetissä talonsa
vinttikamarissa.
Nyt
ollaan konkreettisia jäähyväisiä tekemässä tehtaiden ja patruunoiden ajalle. Ennen
olivat Ahlströmit ja Sunilat ja muut. Nyt ei enää mitään niistä. Ahlström on jo
aikaa sitten jättänyt meidät, tehnyt tulosta, kunnes se ei enää riittänyt
voittotavoitteiden noustessa. Enää on
kuitulasitehdas pyörimässä - jotenkuten. Nyt yhtiö haluaa myydä jäljelle
jääneet maa-alueet mahdollisimman hyvällä hinnalla. Heillä on siihen oikeus,
sanoi minulle eräs johtavista virkamiehistämme. Kyllä, omistajilla on oikeus
myydä maansa, mutta harvemmin kaavoittajat kaavoittelevat yksityismaita, jotta
omistaja saisi myytyä maansa paremmalla hinnalla. Useimmiten maat ostetaan
ensin kaupungille ja kaavoitetaan sitten. Näin toimitaan, jos tehdään kaupungin
kannalta fiksuja kauppoja, tietty. En varmaankaan saisi uutta kaavaa tontilleni
teetettyä kaupungilla sillä perusteella, että voisin sen avulla rakennuttaa
korkean linnan ja myydä sekä linnan että tonttini kalliimmalla hinnalla. Hmm.
Olisiko jo aika luopua patruunoiden miellyttämiskulttuurista, täällä kuolleiden
tehtaiden varjossa.
Meri
ja rannat ovat aina tarjonneet meille lohtua, kun maailma on murjonut ja on
palattu kotiin. Meren aalloista,
kävelystä rantahiekalla, myrskyllä tai tyvenellä, on taas saanut uutta voimaa
ja mielen tyyntymään. Se on asia, joka ei ole mihinkään muuttunut, eikä muutu.
Luonto antaa meille tyyneyttä ja mielenrauhaa. Minulle, pakanalle, lähimetsämme
ja merenrantamme on kirkkoni, jonka alttaritaulu on kurttuinen ja lähes pystyyn
kuivunut mänty vasten aavaa ulappaa. Sitä jaksan katsella aina uudestaan ja
uudestaan, kuunnella aaltoja ja tuntea olevani kotona.
Useimmiten
on niin, että jokin on meitä niin lähellä ja niin tuttua, ettemme osaa sitä
arvostaa riittävästi, ennen kuin olemme sen jo menettäneet tai, ennen kuin joku
ulkopuolinen toteaa, että onpa sinulla täällä hieno paikka asua. Yritetään
yhdessä olla kotipaikkamme arvoisia ja pitää kiinni siitä, mikä on arvokasta
ja ainutlaatuista. Niin kuin luonto sellaisena kuin se on. Sitä tarvitsevat niin johtajat, duunarit,
yrittäjät, työttömät, lapset kuin aikuisetkin voidakseen hyvin. Meidän yhteinen
kansalaisvelvollisuutemme on vaalia sitä, ei hävittää.
Tarja
Bohm
Diplomikielenkääntäjä,
Artenomi (AMK),
paljasjalkainen
suuliskalainen ja paluumuuttaja 2008
(kirjoitettu jo aikaa sitten
– 4.9.2009 - en muista tuliko julkaistua...Tarja Bohm)